Otsikossa mainitun vuosikymmenen muistelu onkin luonteva reaktio, sillä molemmat postauksen aiheet olivat varmaankin elämässäni eniten pinnalla runsaat 20 vuotta sitten. Eivät siis keskeisimpiä aiheita, vaan kyseiset aiheet olivat silloin enemmän pinnalla kuin sitä ennen tai sen jälkeen. Tämän selityksen olisin toki voinut välttää muotoilemalla ensimmäisen virkkeen paremmin, mutta koska tämä on ikioma foorumini, en vaivaudu.
Ensiksi eilispäivän kohuaiheeseen. Alkaa tekemään.
Olen useimmiten puhuessani vapaasti "alkanut tekemään", olenhan länsimurteiden puhuja. 1990-luvun alussa (aasinsilta 1!) opin koulussa, että huolitellussa kirjakielessä kuuluu käyttää alkaa-verbiä seuraavasta verbistä ensimmäistä infinitiiviä. Kukaan ei koskaan kieltänyt sanomasta "alkaa tekemään". Siksi olen yli 30 vuotta alkanut muun muassa tekemään läksyjä, laittamaan ruokaa ja maalaamaan seiniä. Ajoittain olen myös alkanut TEHDÄ asioita. Olen alkanut opiskella englantia, elää terveellisemmin ja käyttää sosiaalista mediaa.
Muodoilla on siis minulle osittainen merkitysero. "Alkaa tekemään" liittyy yleensä kertaluontoiseen tekemiseen, jonka kesto on ehkä epämääräinen mutta rajattu. Tein läksyjä tunnin, laitan ruokaa kunnes se on valmista ja maalaan seiniä, kunnes ne ovat maalin peitossa. "Alkaa tehdä" puolestaan usein viittaa muutokseen, jolla ei sinänsä ole kestoa. En voi tietää, milloin olen oppinut englannin kielen. Terveellisemmän elämän aloittaessani en ajattele eläväni terveellisesti tiettyyn pisteeseen asti ja palaavani sen jälkeen epäterveelliseen. Toki näin voi käydä. Sama logiikka pätee sosiaaliseen mediaan.
(Kyllä, alamme pian siirtyä/siirtymään myös sinne Anttilaan, kunhan tämä sotku on käyty läpi.)
Näillä verbimuodoilla on siis minulle osittainen merkitysero. Käytän niitä myös huolimattomasti ristiin. Siksi minun oli hieman vaikea ymmärtää laajalti raivoisaa reaktiota "alkaa tekemään" - muodon sallimista kohtaan. Jopa viestinnän ammattilaiset julistivat uhmakkaasti "kapinoivansa" vastaan. Ikään kuin jotain olisi kielletty tai ihmisiä oli pakotettu tekemään jotain.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus muotoili asian näin: "Monelle tämä normi ja sen hallinta ovat edustaneet käsitystä hyvästä kielestä, ja ehkä siksi ilmaus alkaa tekemään kiusaa monen kielikorvaa." Niinpä. Syynä lienee myös se, että kielenhuollon peruspykälistä poikkeavia muotoja pidetään virheellisesti usein kieliopin vastaisina.
Edes kielioppia (saati sitten kielenhuoltoa) ei mielestäni tulisi nähdä normatiivisena, vaan deskriptiivisenä. Toisin sanoen, kielioppi ja kielenhuollon säännöt eivät ole lakikokoelma, joka sanelee, miten ihmisten tulisi kieltä käyttää, vaan kuvaus laatimisensa aikana käytetystä kielestä. Sovimme siis yhdessä - tai asiantuntevaksi katsomamme joukko ajoittain sopii - mitä pidämme yleisesti parhaana tapana käyttää kieltämme. Ja jos merkittävä joukko ihmisiä harkitusti ja huolellisesti jatkuvasti käyttää sanamuotoa, joka ei vaikeuta kielen ymmärtämistä, on todellakin syytä pohtia sen "sallimista" aiempien käytäntöjen rinnalle.
Tämän blogimerkinnän lopussa lukijaa hemmotellaan/rankaistaan ysärinostalgialla. Takavuosina (ehkä myös 90-luvulla) tavarataloketju mainosti itseään iskulauseella "Aina ensin Anttilaan". Tässä blogimerkinnässä Anttilaan mentiin vasta toisena, ja se kuvaakin itse asiassa Anttila-paran tilannetta ihan hyvin. Sillä harvemminhan siellä tulee nykyään käytyä, ja Kesko aikoo sulkea kolmasosan Anttiloista.
1990-luvun alussa keskisuuressa suomalaiskaupungissa Anttila oli kutakuinkin elintärkeä valtavirran reunalla pyrskineelle nuorelle. Kutsukaamme häntä vaikka maltilliseksi laitanuoreksi. (Myöhemmin häntä kutsuttiin myös "feikkivaihtoehtonuoreksi", mutta se on toinen tarina.) Anttila oli keskellä kaupunkia, sen edessä pysähtyivät lähiöistä tulevat bussit ja sen näyteikkunalaudoilla istuivat kaupungin kovimmat tyypit ja sellaisiksi haluavat. Siksi tapaamiset sovittiin lähes aina Anttilan eteen.
Anttilassa tärkein oli TopTen-osasto, josta maltillinen laitanuori osti levynsä. Maltillinen laitanuori ei kokenut olevansa market-kansaa, mutta varsinaiset levykaupat pelottivat häntä. Niissä kävi oikeita laitanuoria, jotka tiesivät, mitä levyjä niistä pitää ostaa ja joita levykaupan myyjät eivät koskaan katsoneet nenänvartta pitkin. (Myöhemmin maltillinen laitanuori oppi ostamaan uskottavat levynsä levykaupoista ja epäuskottavat levynsä marketeista.)
Todellinen tulikoe oli Anttilan kahvila, johon näyteikkunalautojen kovimmat tyypit nousivat liukuportaita pitkin kyllästyttyään istumaan näyteikkunalaudalla, jota jostain syystä kutsuttiin räystääksi. Erityisen tarunhohtoinen oli kadun puolelle rajattu tupakointiosasto, johon tupakoimattomalla maltillisella laitanuorella ei tietenkään ollut asiaa. Koska nuoremme oli maltillinen, hän ei tietenkään ollut niinsanottu streittari, vaan pelokas. 10 vuotta myöhemmin hän olisi ehkä osannut naamioida itsensä streittariksi. Mutta 90-luvun alku ei ollut vielä millään muotoa postmodernia aikaa, joka olisi sallinut identiteeteillä leikittelyn.
Mutta takaisin Anttilaan. 1990-luvun lopulla elettiin vielä ilman Ikeaa, joten mistä itsenäistyvä nuori aikuinen sai ensimmäiseen kotiinsa sisustusta? No sieltä Anttilasta ja yhtiön 90-luvulla perustamasta sisustuskaupasta. Levyt ja vaatteet tosin taidettiin jo siinä vaiheessa ostaa muualta. 2000-luvun Anttilassa käytiin enää harvakseltaan ja 2010-luvulla Anttilan aiheuttama reaktio on useimmiten ollut yllätys koko kaupan olemassaolosta. Toisin kuin Kesko luulee, verkkokauppa ei vienyt asiakkaita - ainakaan minua - pois Anttilasta. Asiakas lähti 90-luvulta, Anttila ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti