Näin tiistaina Sheffieldissä ensimmäistä kertaa näyttämöllä näytelmän Kuka pelkää Virginia Woolfia ja onhan se ehkä maailman paras näytelmä. (Tai sitten Viettelysten vaunu on.)
Olen aina ajatellut, että Elizabeth Taylor oli siinä elokuvassa todella hyvä ja tiistain esityksessä tuntui aluksi, että naispääosan esittäjä kopioi Taylorin tulkintaa. Mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että Edward Albee on vain kirjoittanut Marthan hahmon niin vahvasti, että hahmo on suurempi kuin kukaan sitä näyttelevä ja näyttelijän tehtäväksi jää kanavoida Martha esiin.
Tämä voi toki olla harhatulkinta. Pitäisi nähdä useampi versio näytelmästä. Ylipäätään pitäisi käydä teatterissa useammin. En ymmärrä, miksi en käy.
Inspiroiduin myös Manchesterissa työläisten historiaa kartoittavasta museosta, jonka tunnuslauseena oli "There have always been ideas worth fighting for". Yhteiskuntaa on muutettu ennenkin, joten miksi se olisi mahdotonta nyt?
Banaalina loppukaneettina sanottakoon, että jään kyllä kaipaamaan Easyjetiä, kun se lopettaa lennot Manchesterista Helsinkiin. Oli niin helppoa ja mukavaa vierailla säännöllisesti Pohjois-Englannissa. Mutta elämänhän ei kuulu olla helppoa ja mukavaa.
